Susien ystäville

12.5.
Heräsimme kylmään aamuun. Kävin pikaisesti haukkaamassa sen normaalin motelliaamiaisen eli kaksi palaa paahtoleipää, jei. Tämän jälkeen ryhdyin tutkailemaan motellin puhelinta, jotta voisin soittaa susipuistoon, jos matti myöhäiset saisivat tulla vielä samana päivänä vierailulle. Paikallispuhelut olivat motellista ilmaisia ja ryhdyin tuumasta toimeen ja näppäilemään susipuiston numeroa. En tiedä oliko motellin puhelimessa vikaa vaiko soittajassa (epäilen jälkimmäistä), mutta kohtalo tuntui todellakin päättäneen, ettemme pääsisi tutustumaan susipuistoon. Marssin lopuksi motellin vastaanottoon ja ystävällinen vastaanottovirkailija naputteli minulle susipuiston puhelinnumeron ja vihdoin kuulin luurin toisesta päästä kauan odotetun tuuttausäänen.

Mukavan kuuloinen susipuiston työntekijä toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi myöhäisestä soittoajankohdasta huolimatta ja oli innoissaan, kun kuuli meidän olevan Suomesta asti. Naamalleni levisi äärimmäisen leveä hymy ja melkein aloin pomppia tasajalkaa. Susipuistossa järjestettiin tuona päivänä kaksi kierrosta, toinen joka sisälsi lauman koululaisia ja toinen, jossa olisi pelkkiä aikuisia. Jälkimmäinen ryhmä kuulosti paljon paremmalta, mutta se oli kaksi tuntia myöhemmin ja vasta iltapäivällä, joten jouduin ilmoittamaan meidät koululaisryhmän mukaan, jottei jo ennestään tiukka aikataulumme kokisi enää pahempaa kolausta. Meillä olisi päivän aikana vielä piiiitkä matka ajettavana.

Olimme vajaan parin tunnin ajomatkan päässä susipuistosta ja meidän piti olla paikalla hieman ennen klo 12. Meillä oli hyvin aikaa, kun lähdimme yhdeksän jälkeen ajelemaan kohti tuota Colorado Wolf & Wildlife Parkia. Oli kirpeän viileä aamu, eikä maisemaa katsoessa todellakaan tullut mieleen, että oli toukokuu. Horisontissa siintävät lumiset huiput olivat häikäisevän kauniita, emmekä ehtineen ajaa varmaan viittä minuuttia kauempaa, kun oli jo pakko pysähtyä kuvaamaan kaunista maisemaa.

Ajoimme ehkä 10 minuuttia ja sitten oli pakko taas pysähtyä räpsimään muutamat kuvat. Tomi oli lähinnä järkyttynyt, kun jouduimme taas katselemaan lumista maisemaa. Mehän olimme uskoneet, ettemme näkisi lunta ennen kuin joskus ensi talvena. Minä pidän kyllä talvestakin ja ihastelin kaunista lumista maisemaa, vaikkei lunta nyt mitenkään ihan hirmuisesti ollutkaan.

Olimme noin puolen tunnin ajomatkan päässä, kun huomasimme jotain eläimiä tien sivussa. Ne osoittautuivat antiloopeiksi ja taas oli aika vetää auto tien sivuun ja minä hyppäsin ulos kuvailemaan. Melko arkajalkojahan ne tuntuivat olevan, mutta ihan kiva oli nähdä moisiakin eläimiä luonnossa. Olivathan ne aika eri näköisiä kuin Suomen metsissä jolkottelevat peurat.

Vähän ennen kahtatoista olimme perillä susipuistossa ja kiedoimme kaulaliinoja tiiviisti kaulaan ja yritimme suojautua kylmyydeltä muutenkin mahdollisimman hyvin. Onneksi aurinko pilkisteli puiden takaa ja lämmitti vähän ilmaa. Koululaisetkin saapuivat paikalle usealla eri autolla ja kohta ympäriltä kuuluikin jo innostunutta huudahtelua. Kävelimme parkkipaikalta sisäänkäynnille ja hopeakettu tarkkaili kulkuamme "ylikulkusillalta".

Kaksi sekarotuista koiraa juoksi innokkaina moikkaamaan meitä. Rapsutimme niitä hetken ja menimme sitten ilmoittautumaan. Maksoimme samalla vierailusta 10 dollaria per henkilö.

Sen jälkeen jäimmekin odottamaan opastetun kierroksen alkua. Odotellessamme ihastelimme vieressä olevaa kettujen tarhaa. Jokaikinen tarhakettu tekisi varmasti mitä tahansa päästäkseen häkistään täällä puistossa elävien kettujen tarhaan. Se koostui kahdesta erillisestä tarhasta, joita yhdisti tuo jo aiemmin esitelty "ylikulkusilta". Lisäksi ketuilla oli tälläinen mielettömän hieno kerrostalo:

Kierros alkoi paikan omistajan alkuspiikillä. Hän teki koululaisryhmälle hyvin selväksi, että kunhan kierros alkaa, sieltä lentää pellolle ellei osaa käyttäytyä kunnolla. Tuolla susipuistossa on kiellettyä käyttää kameraa, jossa on pitkä zoomi. Olin tuosta jo vähän masentunut, mutta kysyin alkuspiikin jälkeen paikan omistajalta asiasta ja näytin kameraani ja hän kuiskasi, että se on ihan ok. Ja sitten olin taas onnellinen. :D

Kierros alkoi kettujen tarhan luota. Oppaamme kertoi lajista ja näistä kyseisistä yksilöistä. Samalla opas kutsui kettuja ja heitteli niille namipaloja, jotta repolaiset aktivoituivat vähän esittäytymään.

Suurin osa ketuista oli pelastettu turkistarhalta ja elivät nyt huomattavan paljon onnellisempaa elämää tuolla puiston hyvissä tiloissa.

Tässä vaiheessa minulla oli jo pienoisia vaikeuksia keskittyä kettutarinointiin, koska näin viereisessä tarhassa olevat valtavat upeat timbersudet. Siirryimmekin hetken kuluttua tuon tarhan eteen ja oppaamme kertoi niiden olevan 4-vuotiaat sisarukset. Ne tulevat kuulema edelleen erinomaisesti toimeen keskenään ja leikkivät paljon. Susipuistossa sudet pyritään pitämään uros - narttu pareittaan, jolloin niillä ei ole tarvetta muodostaa laumahierarkiaa, mutta ne saavat kuitenkin viettää aikaa lajikumppanin kanssa. Tässä toinen sisaruksista:

Siirryimme eteenpäin ja näimme valkoisen suden, joka oli ollut pentuna filmitähti Hollywoodissa. Se oli kauniina valkoisena pentuna laitettu poseeraamaan kalentereita yms. varten. Sitten sille tuli ongelma vilkkuluomen kanssa, jos oikein ymmärsin. Susipuiston työntekijä pelasti sen ja silmäluomi leikattiin, jonka jälkeen susi oli taas entisellään ja sen entinen omistaja oli harmissaan, koska susi olisikin ollut taas "käyttökelpoinen", mutta hän oli jo luopunut sen omistajuudesta. Nyt tämä entinen mannekiini elää tarhalla. Se on kuulema jäänyt valitettavan araksi puutteellisen sosiaalistamisen vuoksi ja nytkin se vilkuili meitä ensin hyvin ujosti puun takaa. Se ei myöskään ole hyväksynyt itselleen susikaveria, joten joutuu viettämään yksinäistä elämää.

Lapsilauman puolustukseksi on sanottava, että he tottelivat hienosti ja olivat hyvin hiljaa, kuten oli käsketty, etteivät he pelottaisi susia. Jättäydyin aavistuksen jälkeen muusta ryhmästä ja vihdoin tuo arka valkoinen susikin uskalsi tulla etsimään oppaamme sille tarhaan heittelemiä herkkupaloja.

Tapasimme toisenkin yksineläjän. Sekin oli valkoinen susi ja edelliseen verrattuna hyvin rohkea ja reipas. Se on kuulema hyvin onnellinen susi, koska sillä on oma vapaaehtoisluottotaluttaja, joka käy tapaamassa sitä kerran viikossa ja taluttelee susiherraa ympäripuistoa. Oppaamme kertoi, että muitakin talutellaan aina mahdollisuuksien mukaan. 90 % tarhan susista on sen verran rohkeita ja sosiaalisia, että ne ovat työntekijöiden talutettavissa. Muuna aktiviteettina susilla on erilaisia leluja ja tietenkin mahdollisuuksien mukaan lajikumppani. Lisäksi jokainen aitaus on suunniteltu siten, että susilla on 360 asteen näkyvyys. Stereotyyppistä ravaamista alkaa kehittyä silloin, jos sudelta estetään näkyvyys jollekin seinustalle, mutta ne pysyvät rauhallisina, kun näkevät joka suuntaan.

Seuraavaksi siirryimme kojoottiaitauksen luokse. Ne eivät kuitenkaan kiinnostuneet nameista, eivätkä seurasta, joten ne näimme vain kaukaa, enkä verkon takia edes yrittänyt ottaa niistä kuvia.

Sitten tapasimme seuraavan susiparin. Ne olivat myös hyvin uteliaita ja ahneita ja tulivat venytellen kerjäämään makupalojaan.

Sitten oli taas yhden Hollywood resquen vuoro. Kaikki susipuiston sudet ovat jostain pelastettuja. Tämä tapaus oli jonkin Hollywood henkilön omistama ja sillä oli teetetty pennut. Nyt elelee susipuistossa steriloituna.

Kaikki muutkin puiston sudet ovat leikattuja. Puiston tarkoitus ei ole missään tapauksessa tuottaa lisää vangittuna eläviä susia, ainoastaan pelastaa pelastamisen tarpeessa olevia. Niitä taas ei edes yritetäkään sopeuttaa luontoon, koska suurin osa on syntynyt vankeudessa, vaan ne elävät puistossa loppuelämänsä. Tuolla puistossa tuli kyllä taas mieleen se kuinka sekaisin toiset Jenkin ovat. Joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on sallittua pitää sutta lemmikkinä ja sieltä löytyy susia lemmikeiksi kasvattavia ihmisiä. Kuinka sairasta. Susi ei missään nimessä ole lemmikkieläin. Puistossa kaikki tarhat menevät metrin maan alle ja suurinta osaa tarhoista ympyröi vielä lisäksi sähköaita.

Puistossa oli myös kaksi harvinaista meksikonsutta, joita on viimeisimmän laskun mukaan luonnossa enää 49 kpl! Ne näyttivät vähän pienemmiltä ja olivat muihin susiin verrattuna hurjan pitkäkarvaisia. Niistä ei valitettavasti saanut kovin kummoista kuvaa aitaverkon takia.

Sitten tapasimme vielä muutaman kauniin suden. Nuo hukkaset olivat vain kertakaikkisen lumoavia!

Aivan lopuksi menimme junioreiden aitauksen luokse ja ihastuin ikihyviksi nuoreen mustaan urokseen. Se oli muistaakseni 13 kk ja mahtava energinen honkkeli. Se kerjäsi innoissaan makupaloja ja näytti siltä, että olisi halunnut rapsutuksia. Sen seurana oleva narttu näytti kovin pieneltä sen rinnalla.

Siis katsokaa nyt näitä silmiä!

Kun olimme kiertäneet kaikki tarhat, oli hauskan loppuyllätyksen vuoro. Oppaamme kehoitti meitä kaikkia ulvomaan. Hän itse aloitti ja me muut jatkoimme perässä. Sitten meidän käskettiin olla hiljaa ja odottaa. Mitään ei tapahtunut. Yritimme uudelleen ja tällä kertaa saimme vastauksen. Olimme susien tarhojen keskellä ja hetken kuluttua joka puolelta ympäriltämme alkoi kuulua ensin sieltä täältä ulvontaa ja pian kaikki puiston sudet vastasivat ulvontaamme. Tuo oli todella mahtavaa! Voin vain kuvitella kuinka upea puiston järjestämä "täyden kuun ulvonta" -retki on! Lisäksi puisto tarjoaa melko korkeasta maksusta mahdollisuuden päästä tutustumaan susiin lähemmin, jolloin pääsee junioreiden aitaukseen rapsuttelemaan niitä ja viettämään aikaa oikeiden susien kanssa. Ehkä ensi kerralla sitten...

Täytyy sanoa, että oli kaiken kaikkiaan oikein tyytyväinen tuohon noin 1,5 tunnin kierrokseen ja paikkaan ylipäänsä. Minulle jäi positiivinen paikasta ja sen henkilökunnasta. He tuntuivat oikeasti välittävän susista ja niiden hyvinvoinnista. Susipuiston on tarkoitus jakaa tietoa (hölmöille) amerikkalaisille, jotta he ymmärtäisivät millaisia eläimiä sudet ovat. Olin ollut onneni kukkuloilla koko kierroksen ajan. En olisi halunnut lähteä paikasta pois lainkaan, mutta lohdutukseksi kävimme ostamassa paikan jääkaappimagneetin yms. Jäin taas kerran miettimään miten erilaisia työmahdollisuuksia Yhdysvaltojen kokoisessa maassa olisikaan. Voisipa sitä työskennellä päiväs susien kanssa...

Jos jotain kiinnostaa tämä Colorado Wolf and Wildlife Center enemmänkin, niin heidän kotisivut löytyvät täältä.

Loppupäivä vierähtikin sitten autossa istuessa. Ajoimme Colorado Springsiin, josta jatkoimme suoraan eteenpäin. Emme pahemmin pysähdelleet ja sääkin oli melko huono. Ohitimme Denverin vesisateessa vähän klo 15 jälkeen. Sitten ajoimme vain pelkkää tylsää isoa tietä ja ympärillä ei ollut mitään nähtävää. Jäimme yöksi North Platte -nimiseen paikkaan kuponkitarjouksen perusteella. Huone maksoi 40 dollaria ja se oli iso ja siihen sisältyi Ilmainen netti.
 

Coloradon lumihuiput

11.5.
Heräsimme aamulla aikaisin kimppakämpästämme ja lähdimme ripeästi liikkeelle jo aamukahdeksalta. Maisemat olivat karun kuivat, mutta jollain tapaa aika hienot silti. Joka puolella oli vain kivikkoista kuivaa maata ja aakeaa laakeaa kuin pohjanmaalla.

Siihen ne yhtäläisyydet pohjanmaan kanssa sitten loppuivatkin. Siellä täällä oli intiaanien taloja ja edellisen päivän tapaan taas kauhistelimme kuinka karuissa oloissa toiset asuvatkaan. Suurin osa taloista oli keskellä kuivaa kivikkoa, eikä pihapiirissä ollut yhtään puuta tai pensasta. Silti melkein joka pihassa oli pieni puinen hevosaitaus. Mietitytti miten ihmeessä niille riittää ruokaa ja kuinka kaukaa sitä niille raahataankaan. Osa intiaaneista tuntui ratkaisseen ongelman päästämällä hevoset vapaaksi. Tien sivussa vaelteli siellä täällä hevosia vapaana etsimässä vihreää ruohotupsua. Aidoista ei ollut tietoakaan. Alla esimerkki yhdestä intiaanien pihapiiristä. Tämä asunto on sinänsä hyvällä paikalla, että heillä on suuri kallio takana tuulensuojana ja talokin näyttää ihan oikealta talolta moniin muihin verrattuna.

Pysähdyttiin matkalla pieneen kylään kauppaan ostamaan ruokaa. Kylä taisi olla suurin satoihin kilometreihin ja siellä oli ihan hyvän kokoinen marketti. Kävin siellä vessassa heti paikalle saapuessamme ja kun Tomi oli menossa vessaan pois lähtiessämme, vessojen eteen oli tuotu kyltti, että ne on suljettu veden puutteen vuoksi. Siinä tulikin vastaus siihen kysymykseen, jota olin pyöritellyt mielessäni eli riittääkö tuossa karussa ja kuivassa maastossa todellakin vettä aina kaikille.

Seuraava stoppimme oli Four Corners eli ainoa paikka koko Yhdysvalloissa, jossa neljän osavaltion rajat kohtaavat samassa pisteessä. Sekin sijaitsi intiaanien mailla ja maksoimme kolme dollaria per naama päästäksemme seisomaan yhdellä kertaa neljän osavaltion sisällä. Tässä olen kerralla Utahissa, Coloradossa, Arizonassa ja New Mexicossa:

Ympärillä oli joka puolella intiaanien myyntikojuja, joissa he myivät itse tekemiään koruja ja muita muistoesineitä. Emme kuitenkaan ostaneet mitään, vaan jatkoimme matkaa eteenpäin. Kartasta katsoimme, että meillä olisi edessä vuoriston ylitys melko pientä tietä pitkin. Saapuessamme viimeiseen kaupunkiin tai ennemminkin kylään ennen tuota vuoristoa, huomasimme infopisteen kyltin ja kävimme kysymässä vähän säätietoja. Kysyimme onko vuoristossa lunta ja saimme vastaukseksi, että tottakai siellä on lunta. Tässä vaiheessa huolestuimme hieman, koska meillähän oli alla aivan normaalit kesärenkaat. Infopisteen rouva vakuutti kuitenkin, että kyllä siellä pärjää. Jenkeissähän ei taideta kovin paljoa harrastaa talvirenkaita, vaan enemmänkin lumiketjuja. Edellisellä Jenkkilän roadtripillä kyselimme Tomin kanssa vuokrafirmasta talvirenkaita, koska ylitimme tuolloin Great Smoky Mountainsit ja silloin niistä ei ainakaan tunnuttu Atlantan korkeudella tiedettävän mitään. Nyt meillä oli edessä Wolf Creekin (3300 m) ylitys kesärenkailla - ei muuta kuin menoksi.

Maisemat muuttuivatkin pian lumisiksi ja tunnelma autossa hieman huolestuneeksi, Tomia lukuunottamatta.

Tie kipusi mutkitellen korkeammalle ja korkeammalle ja lumipeite tienpinnalla tuntui muuttuvan hetki hetkeltä paksummaksi. Matkalla pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan korkealta vuorenrinteeltä laskeutuvaa vesiputousta. Ulkona puhalsi sen verran kylmä tuuli ja lämpötila näytti miinusta, joten olimme tyytyväisiä, että vesiputous näkyi hyvin auton ikkunasta ja ikkunan avaamalla sen sai valokuvattuakin. :D

Sitten sukelsimme taas kesärenkainemme lumiselle, mutkittelevalle coloradolaiselle vuoristotielle. Tie nousi jyrkästi ylöspäin eikä mennyt kauaa, kun kohtasimme ensimmäisen rekan, jolla oli suuria vaikeuksia päästä lumessa ylöspäin. Se eteni jotakuinkin kävelyvauhtia ja pääsimme siitä ohi. Ohitimme useammankin rekan, jotka kaikki etenivät joko äärettömän hitaasti tai sitten olivat pysähtyneet odottamaan kai kevääntuloa, koska renkaat vain sutivat, eikä rekka liikkunut mihinkään. Joku kuljettaja kiinnitteli lumiketjuja.

Näkyvyys oli välillä kertakaikkisen surkea:

Eteenpäin ajaessamme näimme myös yhden henkilöauton, joka oli suistunut vastaantulijoiden kaistan ylitse toisen puolen ojaan ja kalliota päin. Kuljettaja oli onneksi hyväkuntoinen ja keskusteli t-paita päällä ja läpsyt paljaissa jaloissa jonkinlaisen tiepartion kanssa siitä miten auto saataisiin taas tien päälle.

Wolf Creekin rinteillä on laskettelukeskuksia, mutta koska elettiin jo melkein toukokuun puoliväliä, ne olivat suljettuja. Se ei silti estänyt innokkaimpia saapumasta rinteille lautoinensa.

Kun aloimme laskeutua jälleen alemmas ja sää selkiintyä, maisemat olivat todella komeat. Alue oli kaunista ja silmä lepäsi.

Olin puhunut Tomille jo kauan ennen Jenkkeihin saapumistamme, että yksi haaveistani on päästä käymään susipuistossa. Vuosia sitten omistaessani koira-alan yrityksen kutsuin norjalaisen Runar Naessin Suomeen luennoimaan. Hän oli ollut vuoden Amerikassa työskentelemässä erilaisissa susipuistoissa. Niissä on hulluilta amerikkalaisilta pelastettuja lemmikkinä olleita susia ja osassa myös koirasusia. Tuosta lähtien on mielessä ollut, että jonain päivänä haluan itsekin päästä vierailemaan tuollaisessa paikassa edes vain katsomassa susia.

Kultainen Tomi oli sitten löytänyt minua varten yhden susipuiston, joka oli jotakuinkin ajoreitillämme. Sinne piti vain soittaa vähintään päivä etukäteen ja sopia saapumisesta. Meillä oli aika tiukka aikataulu, mutta siitä huolimatta päätimme yrittää mennä seuraavana päivänä susipuistoon. Ongelma oli vain se, että olimme niin korvessa, ettei meidän kenenkään kännykät toimineet tuolla. Pysähdyimme huoltoasemalle soittamaan kolikkopuhelimesta, muttei niistä kumpikaan toiminut. Alkoi iskeä epätoivo, että jääkö susipuisto väliin todellakin sen vuoksi, ettemme pääse soittamaan sinne. Siltä alkoi vaikuttaa pahasti. Emme olleet voineet sopia sinne menosta paljoa aikaisemminkaan, koska emme tienneet kovin tarkasti miten etenisimme.

Saavuimme melko myöhään illalla Salida nimiseen pieneen kaupunkiin, jonne päätimme jäädä yöksi. Siellä oli vaikka kuinka monta motellia ja saimme edullisesti kaksi huonetta. Harmi vain, ettemme olleet kysyneet sisäänkirjautuessamme lämmityksestä mitään. Ulkona oli alle 10 astetta lämmintä ja minä yritin lämmittää huonettamme hiustenkuivaajalla. Missään motelleissa ei tuntunut olevan kovin kummoisia peittoja, vain sellaiset melko ohuet huovat. Ja me kun olimme ajatelleet, että toukokuussa olisi jo lämmintä melkein joka paikassa. Kääriydyimme huopiin ja pysyimme kuitenkin ihan kohtalaisen lämpiminä aamuun asti.

Yksi maailman seitsemästä ihmeestä

10.5.
Meidän oli tarkoitus lähteä liikkeelle hyvin hyvin aikaisin, mutta eihän me ennen yhdeksää onnistuttu liikkumaan. Aamu oli aurinkoinen, eikä pilviä näkynyt. Räpsäisimme vielä viimeisen kuvan hotellimme edustalla olevasta jättikitarasta.

Suuntasimme kohti Vegasista Hooverin padolle ja Grand Canyonille menevää tietä. Nämä kaksi suosittua nähtävyyskohdetta olivat siis päivän vierailulistallamme. Räpsäisin nopeasti ohiajettaessa vielä kuvan Luxor hotellista, joka kuuluu kategoriaan Vegasin älyttömät hotellit.

Sitten pysähdyimme vielä tunnetun Las Vegas kyltin luokse. Tämä vaatimaton kyltti on monessa elokuvassa ja sen luona onkin oikein turisteille varattu pysäköintipaikka. Siellä oli myös valokuvaaja, joka muutamalla dollarilla otti kamerallasi sinusta ja läheisistäsi kuvan. Se kertonee jotain paikan suosiosta.

Sitten suuntasimme vielä tankkaamaan. Vegasissa oli huomattavasti halvempaa bensaa kuin Los Angelesissa, gallona (=3,79 L) maksoi alle 4 dollaria. Sitten suuntasimmekin täydellä tankilla kohti Yhdysvaltain kuuluisinta patoa. Tomi oli käynyt siellä(kin) aiemmin ja kehui sitä ihan näkemisen arvoiseksi, vaikka minua ei kovasti kiinnostanutkaan. Vegasista padolle oli matkaa vain viitisenkymmentä kilometriä ja pian edessä jo aukenikin kaunis järvimaisema. Yhtäkkiä ympärillä kohosi jylhät kivikkoiset rinteet ja tien sivussa näkyi varoituskylttejä vuorikauriista. Sellaisia olisikin ollut makea nähdä rinteillä. Se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Hooverin pato oli positiivinen yllätys vaikuttavuudeltaan. Olisihan se pitänyt taas arvata, että miljoonat turistit eivät voi olla aivan väärässä. Kävimme kiertelemässä ympäriinsä autolla ja minä nousin välillä räpsimään vähän kuvia.

Tomia turhautti suuresti, kun hän huomasi, että aiemmin aukinainen reitti Grand Canyonin suuntaan oli suljettu. Jouduimme siis ajamaan useamman kilometrin takaisinpäin hidasta ja kiemurtelevaa tietä. Tämä oli sinänsä kuitenkin ihan positiivinen asia, että päätimme pysähtyä takaisin ajomatkalla vielä viimeisen kerran ihastelemaan tuota massiivista patorakennelmaa ja huomasimme samalla pienet ja suloiset oravat. Turistit olivat selvästi ruokkineet niitä ja ne tulivat uteliaasti kurkkimaan olisiko meilläkin niille jotain.

Sitten olikin taas edessä paljon ajamista. Maisemat Hooverin padon ja Grand Canyonin välissä olivat melko tylsät. Seurasimme taivasta huolestuneena. Välillä oli aivan aurinkoista ja sitten taas yhtäkkiä todella tummat pilvet vaanivat viattomia turisteja. Aivan huomaamatta olimme kivunneet yhtäkkiä hieman korkeammalle ja ulkolämpötila oli tipahtanut paristakymmenestä asteesta nollan tuntumaan. Meinasi paniikki hiipiä, kun näimme kauempana lumiset vuoret.

Silti emme olleet lainkaan varautuneita siihen, että hetken kuluttua alkoi sataa lunta! Emme olleet Tomin kanssa nähneet lunta yli vuoteen ja olimme toivoneet välttyvämmekin siltä. Toisin kuitenkin kävi. Noin vartin ajan satoi välillä lunta ja välillä räntää.

Onneksi matkaa kanjonille oli vielä muutamia kymmeniä kilometrejä ja tuona aikana lämpötila kohosikin jonkin verran.

Olimme kiertäneet lähimmän pikku kaupungin jonkin ruokapaikan toivossa, mutta olimme kai onnistuneet ohittamaan kaikki, koska löysimme itsemme lopuksi aivan Grand Canyonin portin liepeillä olevasta mäkkäristä. Tuon jälkeen kävimme Tomin kanssa maksamassa kansallispuistomaksun. Olimme varautuneet kalliimpaankin summaan, mutta meidän piti maksaa vain kansallispuistomaksu 20 dollari / auto, joten hintaa päätä kohden ei tullut paljoa. Sitten suuntasimmekin kohti tuota kanjonia, jonka katsotaan usein olevan yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Matkalla näimme useammankin kerran jotain tälläisiä peuroja:

Kun pääsimme kanjonin parkkiin ja ulkolämpötila näytti vain jotain +10 ja ulkona oli kova tuuli, puimme päällemme kaiken mahdollisen lämpimän mitä nyt vain löysimme. Sitten lähdimme hipsimään kanjonin reunalle. Pelkäsin taas odottaneeni liikaa jotain uberkokemusta, mutta taaskaan miljoonat turistit eivät ole olleet väärässä. On vaikea kuvailla sitä miltä tuntui kävellä siihen kilometrien levyisenä ja mielettömän syvänä aukeavan kanjonin reunalle. Se fiilis oli aivan uskomaton, vaikka oli odottanutkin näkevänsä jotain juuri sellaista. Huh, aivan mahtavaa! Näkymät olivat todella upeat.

Pysähdyimme muutamalla eri näköalapaikalla ja kävelimme jonkin verran kanjonin reunalla. Vain näköalatasanteilla oli kaiteet, muualla ei. Minä ja Tomi saimmekin Leenan muutaman kerran kiljumaan meille kovaan ääneen, kun menimme liian lähelle reunaa. Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä ketä tuonne kanjoniin on tipahtanut. Viimeisimpänä taisi mennä joku valopää autoineen päivineen.

Kun ajelimme kohti Grand Canyonin kansallispuiston itäisiä osia, tien varressa oli taas vähän erilaisesta eläimestä varoittava kyltti. Ikävä kyllä emme nähneet yhtään puumaa, vain peuroja, joista yksi vaikutti siltä, että se yritti lähteä jahtaamaan autoamme...

Vielä viimeinen Grand Canyon kuva viimeiseltä näköalapaikalta:

Kun poistuimme kansallispuiston alueelta, saavuimme intiaanien alueille. Oli aika karua nähdä kuinka heidän onnettomat hökkelinsä olivat täysin aukealla alueella, missään ei ollut yhtäkään puuta, eikä suurimpaan osaan mennyt sähkölinjoja. Täällä intiaanit elävät hyvin köyhissä oloissa. Monet kerääntyvät pienille markkinapaikoille myymään tekemiään koruja yms. turisteille.

Alkoi olla jo myöhä. Emme olleet löytäneet mistään mahtavia kuponkilehtisiä, joissa on motellitarjouksia, joten meidän ei auttanut muu kuin ajaa lähimpään kaupunkiin ja alkaa summamutikassa käymään läpi motelleja. Kävimme ensin Quality Innissä, jonka tiesimme kalliiksi, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut paljoa. Lähellä ei ollut muita kaupunkeja ja tuossa pikkukaupungissa ei montaa motellia ollut. Yhden olimme jo ohittaneet siksi, että se näytti jo ulkoa katsottuna joltain torakanpesältä. Quality Innissä saimme kuulla, että kaupungissa on kaikki majoituspaikat erittäin tukossa. Siihen emme olleet varautuneet, vaikka olimmekin Grand Canyonin lähellä. Oli kuitenkin tiistai eikä viikonloppu. Saimme tiedon yhdestä hostellityyppisestä paikasta, jossa olisi tilaa. Ei auttanut muu kuin suunnata sinne. Otimmekin sitten kuuden hengen huoneen, jossa oli kolme parisänkyä. Siellä riitti sen verran tilaa, että mahduimme kaikki yhteen huoneeseen. Vessat ja suihkut olivat käytävällä, mutta eipä tuo nyt niin haitannut. Kellokin oli jo yli yhdeksän majapaikkaan saapuessamme ja olimme lähdössä aikaisin aamulla, joten ei paljoa ollut väliä missä nukkuisimme.